Kansikuvataiteilua

Kesäkuu on ollut poikkeuksellisen kiireistä aikaa. Päivisin teen näitä ihan jokapäiväisiä kotiäidin hommia, pihaillaan yhdessä lapsen kanssa, leivotaan, laitetaan ruokaa, sotketaan ja siivotaan, katsotaan telkkaria, leikitään legoilla... (välillä minä istun koneen ääressä ja juon kahvia, tiedättehän, facebook...) Illalla kun lapsi on saatettu unten maille alkaa varsinainen työponnistus. Silloin minä heitän esiliinan nurkkaan ja minusta kuoriutuu kynää ja piirtopuikkoa heiluttava multitalentti!

 Myös mummolaviikonloput on viime aikoina uhrattu tälle taiteilulle, tosin parina iltana olemme riistäytyneet miehen kanssa elokuviin. (Guardians of the Galaxy piti nähdä, sekä Salazarin kosto).

Erityisesti Worldcon on työllistänyt minua vaikka en aiokaan itse tapahtumaan osallistua. Olen suunnitellut kaksi kansikuvaa Osuuskumma Internationalin englanninkielisiin antologioihin, ja työn alla on parhaillaan vielä yhden Wordlconiin tähtäävän ja kotimaista kauhua esittelevän novelliantologian kansi.

Tässä valmistuu kansikuva Kuoriaiskirjojen tulevalle julkaisulle

Tällä hetkellä työstän Boris Hurtan uuden novellikokoelman kantta (Talo Mörövuoren juurella, julkaisijana Kuoriaiskirjat). Olen tästä kansikuvasta erityisen innoissani, koska olen fanittanut Hurttaa siitä lähtien kun ensimmäisen kerran luin kirjan Lumen tuoloa ei voi estää. 

Kansitaitto pitäisi saada valmiiksi jo juhannuksen aikana, joten aika pitkälti keskikesän juhlakin menee tietokoneella istuen.

Kirjoittamiselle ei ole ollut aikaa, mutta toisaalta kansikuvailu on sen verran antoisaa puuhaa että en ole jaksanut tällaisia murehtia. Vaikka olen kirjoittanut ihan hyvin menestyneitä novelleja, koen yhä että sanat eivät ole minulle se luonnollisin tapa itseilmaisuun. Olen siis kiitollinen siitä että minulla on välillä tilaisuus tehdä kuvia, eikä pelkästään omaksi ilokseni.

Kirjoittamisen suhteen olen kuitenkin tehnyt juhlallisen päätöksen. Sitten kun tämän vuoden kansikuvat on saatettu valmiiksi, ryhdyn kirjoittamaan elämäni ensimmäistä romaanikäsikirjoitusta.

Lapinlahden kivipiirrokset

Lisää erikoisia kiviä. Lapinlahdelta on kirjoitettu sanomalehti Savoon vuonna 1883 ja toivottu asiantuntija-apua paikallisten muinaismuistojen kartoittamisessa. Muinaismuistoyhdistyksen sivuilla on Onkiveden rannoille merkitty muutamia kivikautisia ja pronssikautisia jäännöksiä, mutta tämän kaltaista kiveä en niiden joukosta löytänyt.

10.9.1883 Savo

Lapinlahdelta, syysk. 6 p. 1883. Aina ai’an kunkin on täälläkin löydetty yhtä ja toista muinasmuisto-esinettä ja niitä Muinaismuisto-yhtiölle lähetetty. Niin löysi tämän kirjoittaja tänäänki, ilmoitusten jälkeen, erään kiven, josta saan antaa seuraavan selityksen, sekä liittää tämän kirjeen myötä sanotusta kivestä kopioituja kuvioita. Kivi itse on nykyään aukealla aholla, tilan n:o 5 Narvanlahden (Naarvanlahden) pohjoisimmasta rannasta Onkivedessä, jonka useat Kuopionki herrat metsästäjät hyvin tuntevat; Sekä puolen virstan päässä Taneli Ryhäsen omistamasta talosta kutsuttu Lehtimäki. Se on vähän muinaisten alttarein muotoinen 1 ja puoli kyynärää pitkä, 1 kyyn. leveä ja saman korkea, silmän näöllä arvaten. Ylimäinen puoli on tasanen, johon on piirretty ne kuvat joista kopiat tässä seuraavat myötä. Ja näyttää kivessä olleen muitakin hienommasti hakatuita merkkejä, mutta jotka ai’an hammas ja maan moninkertainen kaski-viljelys ovat himmentäneet. Edellä mainitun rannan ja erään Oravi-lampi nimisen lammin rannoilla on myös hautoja, joista samoin kuin mainitusta kivestäkin vuosisatojen kertomukset eivät kautta kansan suun annan minkäänlaisia tietoja. On vielä huomattava, ettei mitkään maan kartat selitä mainittua kiveä vaan rajan merkiksi. Syystä, että useat muinaisaikoja harrastavat herrat ylioppilaat ja moni muukin jotka varta vasten matkustelevat etsien esineitä muinais-muistoille, kerran sovittaisivat tiensä tämänki edellä esitellyn seudun ja kiven kautta ja tätä varten pyydän ”Savon” kautta saada asia enemmin tunnetuksi.

Kivessä olevat piirrokset tähän kopioituina ovat pienennettyinä jotenkin tähän tapaan.

 Lähettänyt Isak Hirvonen (Kansalainen.)

Ajan painotekniset rajoitukset eivät varmaankaan tee oikeutta alkuperäisille piirroksille. Näin maallikkohistorioitsijana en usko että kyseiset kuvat ovat kovin vanhoja. Niistä ei ainakaan minun silmääni erotu mitään varsinaista hahmoa, ei eläintä eikä ihmistä. Ne muistuttavat enemmän puumerkkejä, ja siksi uskon että ne ovat ehkä joitakin satoja vuosia vanhoja (Voin olla toki väärässäkin). Kaikesta huolimatta olisi hauska tietää onko kivi edelleen paikoillaan ja onko sitä koskaan tutkittu.

Noormarkun Surkialammin hiidenkivi

Digiarkistosta löytyy aina silloin tällöin juttuja paikallisista nähtävyyksistä. Tämä pieni humoristinen juttu Noormarkusta herätti mielenkiintoni.

"Kummallinen kivi (Satakunta 8.2. 1879)

Noormarkun pitäjässä Poosjärven länsi-puolella on eräs pieni lampi, nimeltä Surkealampi. Sen rannalla on monta ihmeellistä paikkaa Hiisien vanhoista työ-aloista, mutta kummallisin kaikista on eräs kivi, joka on ihan nyky-aikaisen ruumisarkun muotoinen. Jokainen, joka sen on nähnyt, vakuuttaa: ”Vrmaan se on ihmisen käsialaa.” Kaiketikin hiidet ovat sen tehneet näytteeksi meille, ettemme luulisi heitä vallan eläimen tavalla kivillä kuoppaan peitetyksi."

Olen harkinnut jonakin päivänä ajelevani Noormarkkuun ja Surkialammille. En tiedä onko kyseinen kivi enää edes olemassa, mutta sitä olisi mukava käydä etsimässä. Karttakuvasta näkyy Poosjärven pohjoispään länsirantaa, sekä Surkialammi:

Vale-kuolleista

Elävältä hautaaminen oli aivan todellinen pelko siihen aikaan kun täysin päteviä keinoja kuoleman varmistamiseksi ei ollut. Tästä jutusta käy ilmi että pohjoisemmassa ilmastossa valekuollutta uhkasi myös paleltuminen hengiltä. Yleensä ihmiset kuolivat kotona ja ruumis toimitettiin pikaisesti pois elävien tieltä. Kylmässä aitassa pakkanen saattoi piankin viedä hengen. Maamiehen Ystävä (6.4.1844) on katsonut aiheelliseksi varoittaa kansaa ettei se tekisi tietämättään murhatöitä.

Vale-kuolleista.

Kuva:Wikimedia

Valitettavasti kyllä meidänkin maassamme yhteisellä kansalla tahtoo tapana olla, että kylmään huoneeseen kuljettaa kuolleitansa kohta kun vaan henki heistä näyttää sammuneen, ja vieläpä kokevat jouduttaa heitä hautaankin niin pian kuin mahdollinen on. Tämän kokonansa hyljättävän tavan kautta saattaa kauhistavaisia kummia tapahtua, vaikkei sitä moni ota uskoaksensa, jos tuota selittäsikin. Kuinka helposti eikö muka heikkoin ihmisten silmä ja järki saattaa eksyä ja luulla sitä kuolleeksi, joka ei kuollut olekkan, ja kuinka tämmönen vale-kuollut viedään kylmään huoneeseen, niin pitäähän siitä väkisenkin henki lähtemän, vaikka olis saattanut virkua, jos lämpimässä olis saanut olla jonkun vuorokauenkin. 

Tämän vahvistaa seuraavanlainen totinen tapaus joka kerrotaan Porvoon sanomissa. Uukuniemen pitäjässä Kummun kylässä asuvan talon miehen Olli Suutarisen 13 vuoden vanha tyttö Eva, joka jonkun ajan oli sairastanut, kuoli, niin kuin hänen vanhempansa ja muuta läsnä olevaiset luulit, 10 päivänä viimeisessä Helmikuusta murkinan aikaan. Vanhan tavan jälkeen pestiin ja ummistettiin ruumis ja vietiin kohta riiheen. Mutta tulevana aamuna, kuin perhe oli askareitansa alkanut toimittaa, astui tyttö, jonka luultiin olevan kuolleen, omin voiminsa tupaan. Kukapa tätä nyt ei olis säikähtänyt? Moni tuvassa oleva kiipesi uunille ja mikä mihinkin pääsi. Yksin tytön isäkin, joka verkkoa kutoi, lymysi pöydän päähän hätäytyneenä. Vaan kuin tämä kuolleista herännyt rupesi puhumaan ja kieltämään läsnä olevaisia häntä pelkäämästä, asettuivat he vähitellen tuosta ensimmäisestä hämmästyksestä, koska ymmärsivät tytön totisesti elävän. Nyt kertoi tyttö, kuinka hän vale-kuolleena ollessansa oli tuntenut ja kuullut kaikki, mitä hänen ympärillänsä tapahtui ja miten häntä valmistettiin uloskannettavaksi, niin kuin ainakin kuollutta; vaan ettei hän millään tavalla voinut ilmoittaa hengissä olevansa. Kuin hän tässä surkiassa tilassa ollensansa pelkäisi joutuvansa pakkaisen käsiin kuolemaan, niin on aivan arvattava, miten hänen mielensä tuli keviäksi tajutessansa että häntä aivottiin kuljettaa riihen, jossa tiesi toki jonkun lämpymän olevan. Täällä puoli yön aikaan asti oltuansa, virkui hän niin paljo, että hän pääsi liikeeseen ja jaksoi mataa saunaan, joka oli iltaisella kylpyä vasten lämmitetty. Hän odotti sitte saunassa, kunne perheen arvaisi unestansa heränneen, ajatellen että, jos hän makuun aikana olis tupaan tullut, joku peljästyksissänsä olis saattanut häntä vahingoittaa ja kukaties kuoliaaksi lyödä. Näin pääsi tämä tyttö parka sillä kerralla pakenemaan surkiata kuolemaa ja on aivan terve tänäkin päivänä. 

Kyllä on aine uskoa, että moni ihminen, joka muutoin olis saattanut vielä kauan ehkä elää, on kuoleman uneen nukkunut vasta sitte kuin on viluun viety, ehkäpä vielä hautaankin upotettaissa muutamassa henki on ollut, vaikka kyllä kauhialta kuuluu. Toivottava olis sentähden, että maamiehet peljästyksellä kokisivat, niin paljon kuin mahollinen on, välttää tämmöistä surkiaa murha-työtä, sillä murhaksi se kuitenkin on mainittava, josko hyvinkin tapahtunee tietämättömyyden taikka huolimattomuuden kautta. Tosin monessakin talossa, jossa kuolema käypi, on ainoastaan yksi tupa, ja vaikialta tuo taitaisi tuntua, että vuorokausi määriä pitää kuollutta samassa huoneessa, jossa elävät ihmiset asuvat. Mutta onhan toki tavallisesti huonommissakin taloissa ja mökinpaikoissa riihi taikka ainakin sauna, joita saattaa lämpimänä pitää, ja mikä estää tämmöiseen huoneeseen kuolleita panemasta, kun vaan kerran tavaksi maassamme tulis.