maanantai 22. toukokuuta 2017

Kurun Traaki


Kuva: Wikimedia; basiliski

Kotiseutu-lehdessä vuonna 1915 julkaistu tarina Kurun Traakista, kirjoittajana Arvo Isberg:

Kurun Traaki

Rymättylän pitäjässä, Ison-Poikon talon alueella on niin sanottu ”Kurun haikka”. Se on kahden
pienen lahden poukaman välille jäänyt kapea kannas. Läpi kannaksen kulkee maantie, sen poikki on aita ja siinä veräjä, jota sanotaan ”Kurun krintinksi”. Keskellä haikkaa on äkkijyrkkä halennut kallio ”Halkkemavaha” (vaha = kivi). Kansantarina kertoo, että tässä kallion halkeamassa asusti joskus hämärässä muinaisuudessa merkillinen hirviö, jota sanottiin Traakiksi. Toiset sanovat sen olleen kuin käärmeen, toiset kuvailevat sitä kananmuotoiseksi. Kun joku tahtoi kulkea läpi haikan ja aukaisi veräjän, niin silloin aina tuli hirviö esiin kallion kolosta ja myrkkyä puhaltamalla tappoi uhrinsa. Poikon talossa asui siihen aikaan urhoollinen ja rohkea sotilas nimeltä Rättäri. Hän päätti vapauttaa paikkakunnan tästä hirviöstä. Pitkät ajat valmisti hän itseään tähän toimeen rukouksella ja käytyään Herran ehtoollisella hän lähti ratsun selässä Kurun haikalle. Hänen onnistuikin ampua hirviö. Mutta ryhtyessään korjaamaan raatoa sai hän myrkkyä niin paljon, että jonkun ajan kuluttua kuoli. 
Rymättylän kirkossa on vielä tänäpäivänä puukuva tuosta Kurun Traakista ja on se siinä kuvattu kananmuotoiseksi hirviöksi.  

Myrkkyä sylkevä ja kanaa muistuttava traakki tuo mieleeni basiliskin (wikimediakuva yllä). Olisipa hauska tietää onko tuollainen puukuva edelleen olemassa Rymättylän kirkossa? 

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Peikkoja, piruja ja vaihdokkaita

Hyvin mielenkiintoisen selostuksen Ylistaron peikoista löysin Uudesta Suomettaresta vuodelta 1875. Kyseessä on peikkojen tai pirujen mellastus eräässä talossa, ja siitä nouseva kohu. Tarina on hyvin tyypillinen kansanomainen räyhähenkikuvaus, peikot eli pirut puhelevat talon keskenkasvuisen tytön kanssa, heittelevät kiviä ja taloustavaroita ja pitävät kaikin puolin pahaa elämää. Tämän tarinan kiehtovin piirre on kuitenkin siihen sisältyvä vaihdokas-motiivi.
Piru. Kuvitusta Kurikka-lehdestä. 


Vuoripeikot Ylistarossa talvella 1859 – 60

Jokseenkin yleinen ollee vielä taikausko maassamme. Sen poistamiseksi tarvitaan ennen kaikea selvempi tieto luonnonvoimista ja niiden vaikutuksista. Kansan ykspuoliset uskonnolliset tutkinnot ja mietteet nähtävästi eivät riitä taikaluuloja poistamaan. Pohjanmaan ”herännessä” on taika-usko joskus ehkä syvempi ja juurtuneempi kuin niin sanoituissa ”suruttomissa”. Samassa seurakunnassa, josta juttumme on kerrottava, kysyi pappi kinkerillä sen johdosta eräältä ”heränneeltä”, luuliko hänkin haltioita ja peikkoja löytymän. ”Luulen kyllä”, vastasi mies. Kysymykseen, josko hän Jumalan sanasta oli tullut siihen päätökseen, arveli mies: ”Kielletäänhän katekismuksessa niiden päälle uskomasta”. 

Ennenkun Jumala – niin kerrottiin Ylistarossa peikoista – loi äitimme Eevan Adamin kylkiluusta, loi hän, samalla kun Adaminkin, Heeva nimisen vaimon. Heevan vietteli perkele, ja heidän sikiöitänsä ovat vuoripeikot, jotka sittemmin samoin kuin ihmisetkin ovat enentyneet. Tuon vuoriväen syntyperän papit kyllä tietävät. Siitä on ennen puhuttu raamatussakin, mutta papit ovat sen siitä heittäneet pois ja talleltavat tiedot ”mustassa raamatussa”. Tuo tieto on jollain tavalla tullut kansalle ilmi, vaikka se ei ole yleinen. 


Isonkyrön ja Ylistaron kirkkojen keskivälillä on lähellä Kuivilan kylää vähäinen vuori, jossa vuoripeikoilla on, kansan puheen mukaan, Katajamäki niminen talo. Talo on jotensakin rikas ja elättää 18 lehmää. Peikot olivat siinä kauan hiljaisuudessa tuota taloansa asuneet inhimillisiä naapureitansa häiritsemättä, kunnes eräs itsellinen manasi heidät liikkeelle. Lähellä mainittua vuorta on mökki, jossa tuo mies, Mänttäri nimeltä, asui vaimoinensa lapsinensa, joita oli neljä, vanhin kahdentoista vuotinen tyttö. Syksyllä v. 1859 oli mökkiläinen kovasti kieltänyt lapsia syömästä vaaramia, joita kasvoi mökin ympäristöllä, mutta vaaramat yhtähyvin vähenivät vähenemistään. Pantuaan lapsensa kovalle syyttivät nämät kylän muita lapsia. Silloin oli ukko, vaimonsa puheen mukaan, juossut vihoissaan vuorelle, jossa hän polvin Uuden Testamentin päällä, kiroillen ja manaten käski peikkoja ja muita vuorenhaltioita niiden kimppuun, jotka olivat enimmät vaaramet syöneet.
Eikä pitkiä aikoja kulunut ennen kuin jo levisi huhu että ”vanhan talon isäntä” oli ruvennut mökissä asuntoa pitämään. Sekä tuvassa että ulkona lensi kiviä, niin että moni, joka mökkiä läheni, sai päätänsä varoa. Öisin tunsi mies maatessaan tukasta nykittävän; päivällä hänen köysiä tehdessään lensivät rohtimet huoneen ympäri siksi kun mies sai ne säkkiin kätketyksi. 

Tuo levottomuus ei ollut ukon mieleen ja kun eivät omat voimat riittäneet peikkoja karkoittamaan, haki hän noidan avuksensa. Tämän kansa sanotaan ukon käyneen Ylistaron kirkossa, jossa noita arvattavasti tahtoi voimansa vahvistaa. Sieltä lähtivät miehet hevosella Kuivilaan päin ajamaan, mutta jo puolivälillä oli koni niin vaahdossa ja väsyksissä, että täytyi ottaa Kiikkalan isännältä toinen hevoinen. Millä keinoin noita nyt koki peikkoja pakoittaa, sitä emme tiedä, mutta asiat eivät nähtävästi siitä ensinkään paranneet. Arvellen että tuo levottomuus oli rangaistus tehdystä manauksesta, pakeni ukko vihdoin joukkoinensa mökistä pois ja muutti joen yli Isoonkylään, ikään kuin ei peikko joen yli pääsisi. Ei aikaakaan niin tämä jo hänen joukkonsa saavutti ja piti uudessa majassa miltei vielä pahempaa meteliä kuin entisellä paikalla. Ukko, kun näki ettei pakeneminen auttanut, muutti muutaman viikon poisoltua vanhaan mökkiinsä takaisin ja koki nöyränän kärsiä vierastanasa.

 Peikon haahmua eivät muut nähneet kuin vanhin lapsista, tuo mainttu kahdentoista vuotias tyttö, joka peikkoa puhuttelikin. Milloin orsilla tai uunilla, milloin porstuassa sanoi tyttö peikon istuvan. Välistä vastasi peikko, tytön puhuteltua, muidenkin kuulten, mutta jos tuvassa puhuivat, piti kuuntelijain olla pihalla, mökissä sen sijaan, jos tyttö ja Katajamäkeläinen pihalla keskustelivat. Kevättalven kuluessa juoksivat ihmiset toinen toisensa perässä peikkoa imehtimässä. Toinen näki ja kuuli yhtä, toinen toista. Olipa muuan mies pannut viinalasinkin astialaudalle, kysellen josko viina peikoille kelpaisi. ”Kyllä se maistelee, arveli tyttö, jos antaja on pihalla”. Antaja meni ulos ja näki tupaan tultuansa lasin tyhjänä. ”Hauta-Maija” ja joku toinen vaimo oli ollut mökissä yötä ja maannut lattialla. Siinä heitä peikko nakkeli hiedalla ja muulla, haukkui eikä sanonut pelkäävänsä heitä, eikä muita heränneitä, eipä mustatakkejakaan, mutta valitti ettei Mänttäri tullut noutamaan tarjottuja kultarahojansa. Eräälle vieraalle oli tyttö kertonut että peikot paraikaa nylkevät lattialla härkää, häitä pitääkseensä Katajamäellä, ja niinikään pyhkivät puukkoa lavitsan syrjään; kuuntelija sanoin nähneensä veren jäännöksiä paikalla. Koska tyttö sanoi kuullensa peikoilta, ettei kukaan muu pappi kun E. naapuriseurakunnasta saisi heitä etenemään, lähtivät ukko ja tyttö tuon papin puheille, mutta heidän täytyi palata, kun koko Katajamäen hääjoukko tuli vastaan ja seurasi heitä mökkiin, jossa peikot sitten olivat hypellet koko yön. 


Plökkilässä Toppaalan kylässä oli eräällä syytinkiväelle 15-vuotinen tyttö, jonka lyhytkasvuinen ja huononnäköinen ruumis oli  muutamia vuosia ennen antanut syytä laukkuryssälle sanoa, että se oli peikkojen vaihettama. Lapset ovat näet ennen kastetta pirun hallussa, joka ne vaihettaa, jos ennen kastetta jäävät yksin huoneeseen. Loppiaisen aikana toi akka Kuivilasta Plökkilään sen tiedon, että Mänttärin tyttö oli mökin orsin lähnyt syytinkiväeltä vaiheteteun lapsen, valkoverisen, pitkäkasvuisen  kauiniin tytön, joka oli valittanut pahalla hoidolla olevansa Katajamäellä. Tuo tieto levisi; akat ja akkamaiset juoksivat Plökkilässä onnettomain vanhempien luona mikä mitäkin neuvomassa. Jos vaihokasta nälällä ja kurituksella kyllä vaivattaisiin, niin piru kyllä tulisi omansa korjaamaan ja toisi oikean lapsen takaisin. Nyt syntyi yleinen huuto että vanhempien pitäisi lyödä vaihokas seinään, ja onnettoman lapsen isä saatiin yllytetyksi Kuivilaan, tytöltä tietoa saamaan, koska oikea lapsi saataisiin jos pirun heittämä lopetettaisiin. Hetken puhuttua tytön kanssa, lähti isä paluumatkalle, mutta hänen pihalle tultuansa tuli tyttö juosten perässä ja sanoi peikon istuneen orrella ja arvelleen: ”Tuossa se mies oli, jonka lapsen minä ennen vaihetin”. Kaikeksi onneksi oli pappi samana päivänä saanut tiedon noista kauhistuttavista aikeista ja lähti kohta vanhempien puheille. Lapsi raukka juoksi peloissaan äitinsä ympäri kun oli tavallisesti nähnyt ihmisten irvihampain neuvovan vanhempia häntä surmaamaan. Itse vanhemmat olivat kohmelopäisiä imisten juoksusta ja neuvoista. Pappi käski ajaa ulos oitis kaikki vieraat, joilla ei ollut muuta asiaa talossa, ja luuli saaneensa vanhemmat parempaan ymmärrykseen. Hyvät ihmiset ievät kuitenkaan ensi hädässä tahtoneet luopua aatteistaan. Näköjä näkevä ja muka vallan jumalinen akka, joka oli tuonut ensimäisen sanan vaihokkaasta Plökkilään, surkutteli vanhempia, makasi potkien, syömättä, juomatta vuoteella hartaissa rukouksissa, ja ei aikojakaan, niin sanoi oikean lapsen jo tulleen joen yli Katajamäestä Isoonkylään ja olevan – Karitsan morsian.


Tähän loppuvat muistoonpanomme noista hullutuksista, jotka todistavat maassamme vielä tavattavan raakutta. Myöhemmoin kerrottiin että yllä mainittu naapurseurakunnan pappi oli kevätpuoleen käynyt peikkojen ahdistamassa mökissä asiaa tutkimassa; samoin saatiin, muistaaksemme, selville että peikko ei ollut kukaan muu kuin mökkiläisen 12-vuotias tyttö, jota arvattavasti tuo aika-ihmisten herkkäuskoisuus oli huvittanut. Koko asia, joka oli seurakunnassa niin suurta huomiota herättänyt, pian joutui unohduksiin.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Merikäärmeet ja mätäkuu

Olen selaillut taas digiarkistoja taustatutkimuksen nimissä ja poiminut sieltä tarinoita omituisista olennoista. Varsinkin 1900-luvun alussa lehtien palstoilla vilisi mätäkuun juttuina erilaisia uutisia merikäärmeistä ja merihirviöistä.


Mikä sitten on tällainen mätäkuun juttu, ja mistä perinne on saanut alkunsa? Wikipediasaa sanotaan näin: Kansankielessä puhutaan joskus mätäkuun jutuista. Tällöin tarkoitetaan heinä–elokuussa kerrottavia, luotettavuudeltaan epämääräisiä uutisia, jotka saavat uutistilaa, koska kesällä ei tapahdu mitään muutakaan uutisoimisen arvoista.

Mutta miksi nimenomaan (meri)käärmeet? Mätäkuussa kaikki mätäni, haavat märkivät, ruoka pilaantui ja kaikkialla kuhisi matoja. Käärmeet sopivat myös erinomaisesti mätäkuun kuvastoon.
Eräässä artikkelissa Merihirviöiden historiasta vuodelta 1920 väitettiin että alunperin koko merikäärmeuutisten tulva olisi saanut alkunsa vuonna 1913, jolloin uutisoitiin merikäärmeistä Amerikassa. Itse keräsin kuitenkin digiaineistosta monia juttuja joiden mukaan loppukesän merikäärmehavaintoja on tehty jo hyvän matkaa 1800-luvun puolella.

Itä-Karjala lehden otsikko vihjaa että mätäkuun juttu on ollut tuttu jo 1899. Otsikossa kerrotaan: Merihirviöt kummitelevat vielä lokakuussakin. Juttu on muutenkin mielenkiintoinen, lähinnä merikäärmeen erikoisen ulkonäon tähden. Juttu kuuluu kokonaisuudessaan näin:



Merihirviöt kummittelevat vielä lokakuussakin. Laivuri J. Jahnson kertoo, että kun hän sunnnuntaina meni veneellään Uudestakaupungista Tammion luotoon, jossa hänen jahtinsa oli lastattavana, näki hän Kaituvedessä omituisen merihirviön. Se oli noin 50 sylen päässä veneestä, miehen korkeudella veden pinnasta, näöltään hirvittävä, kuten merikummitukset ainakin, vaaleanruskea väriltään  ja niveräkarvainen. Hirviön pää oli suuri ja leveä sekä muistutti jalopeuran päätä. Hetken kuluttua sukelsi hirviö veteen, mutta nousi taas ylös vähän edempänä, vaikka ei niin korkealle kuin edellisellä kerralla. Jahdin kuljettava ei tiennyt, mikä hirviö se oli, joka siinä kummitteli, mutta kiire tuli hänelle soutamaan veneineen jahtiinsa takaisin. Muutkin veneessä olijat näkivät hirviön.


Kun varsinaiset mätäkuun jutut saavuttivat suosionsa huipun alkoi lehdissä ilmaantua myös pilajuttuja joissa merihirviön hyökkäys on jo väritetty niin mielikuvitukselliseksi että sitä tuskin on yksikään lukija uskonut. Paras esimerkki löytyi Eteenpäin-lehdestä, vuodelta 1916, jossa kerrottiin suuren mustekalan (läkkikalan) hyökkäyksestä Saimaalla:



"Läkkikalojako Saimaassa?


Kun Työväen Näyttämön näyttelijät viime sunnuntaina olivat veneretkellä Kivisalmesta Lappi & Sinervon torpalla ja olivat juuri lähteneet uimaan, miehet niemen toiselle puolelle, nousi naisten puolelta järven pohjasta ennen tuntematon läkkikalalta näyttävä merihirviö ojentaen hirveitä raajojaan lähellä uivia naisia kohden. Naiset pakenivat, mutta eräs näyttelijöistä joutui hirviön kammottavaan syleilyyn, kadoten kauheasti huutaen hirviön kanssa syvyyteen. Lähellä olevat miehet, kuultuaan naisten hätähuudon, lähtivät paikalle puukoilla ja kirveillä varustettuna ja sukelsivat paikalle, johon olivat nähneet hirviön uhrineen kadonneeksi. Veden alla syntyi taistelu hirviön kanssa… Puukkojen ja kirveiden kanssa alkoivat miehet katkoa hirviön uhriaan pitelemiä raajoja saaden lopulta hänet pelastettua ja tuotua maihin taintuneessa tilassa; josta hän saatiin henkiin virotetuksi. Hirviö onnistui pääsemään karkuun, punaten vuotavalla verellään koko lahden. Ikävin seuraus tapahtumasta oli se, että kirjapinomme konepainaja Emil Karvinen tätä järkyttävää tapausta katsellessaan menetti järkensä. Hänet vietiin samana iltana ylimääräisellä junalla Niuvanniemen houruinhoitolaitokseen. Tänään saamamme sähkösanoman mukaan on hänen parantumisestaan toivetta. Hirviön kertoivat näyttelijät olleen etelämerissä asuvan läkkikalan, mikä tuntuukin luonnolliselta. Nähtävästi on hirviö kuumien ilmojen vaikutuksesta lähtenyt pohjoista kohden kulkemaan ja tullut Suomenlahteen sekä sitten kanavaa myöten kulkenut Saimaaseen hämmästyttämään ihmisiä esiintymisellään juuri mätäkuun alkaessa, kertoo K. Ä. Mätäkuu alkoi viime sunnuntaina."

Jo vuonna 1919 pakinoitsija Sakeus ihmetteli Karjalan Maa-lehdessä missä viipyivät mätäkuun merikäärmeet? Ilmeiesesti ilmiön aallonharja oli ohitettu. Tässä nyt nopeasti muutama maistiainen löytämistäni mielenkiintoisista jutuista. Lisää on varmasti luvassa myöhemmin.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Hänen huulensa ovat metsä -antologia

Kulttuuriyhdistys Korpin ensimmäinen julkaisu sisältää tarinoita metsästä, suolta ja usvista. Komeassa antologiassa on mukana monia nimekkäitä kirjoittajia, mutta myös liuta uusia nimiä.


Sisällys:
Anne Leinonen: Esipuhe
Merja Mäki: Metsähinen
Satu Piispa-Hakala: Tasku
Heikki Nevala: Lihaperkele
Tarja Sipiläinen: Sankar jylhän kuusiston
Inkeri Kontro: Äidin takki
Toni Saarinen: Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa
Eero Korpinen: Helgronin tuomitsemat
Magdalena Hai: Hänen huulensa ovat metsä
Shimo Suntila: Valkeat luut
Jussi Katajala: Vaiti metsä on lintuineen
Joni Kuusisto: Puomi
Maija Haavisto: Virvatulenpenikoita
Pii Nahkuri: Leipäpuu
Helena Waris: Tsarmi
Artemis Kelosaari: Mitä Tähkäkorvessa elää
Asta Leppä: Ihmisen nahka
J.S. Meresmaa: Sydämeni avoin hauta

En ole vielä ehtinyt tähän antologiaan tarttumaan, mutta vinkkaan sitä nyt fantasia/kauhu/tieteisnovellien ystäville. Mukana on myös Eeron fantasianovelli Helgronin tuomitsemat. Antologiaa voi tilata 18 euron hintaan suoraan Kulttuuriyhdistys Korpilta.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Ritva Toivola : Kaislaluodon Pitkäsiipi

Lapsuuden kirjasuosikkeihin tarttuminen on aina hiukan riskialtista. Usein muistojen kultaama tarina on latistunut ja muuttunut... noh, lapselliseksi. Onneksi joskus tulee eteen myös poikkeuksia. Ritva Toivolan Kaislaluodon Pitkäsiipi oli kymmenvuotiaana luettuan jännittävä ja ajatuksia herättävä. Nyt kun luin sen uudelleen noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, löysin kirjasta edelleen paljon hyvää ja mielenkiintoista.

Kirja kertoo kahden lokkinuorukaisen seikkailuista. Pitkäsiipi ja Paksunokka syntyvät eräänä keväänä Kaislaluodolla ja muutamien mutkien kautta seikkailunhaluiset lokinpojat päätyvät Rottakaupungin sotatantereille.Tarinassa eletään maailmassa jossa suuri osa ihmiskunnasta on kadonnut ilmeisesti sodan seurauksena. Lähellä lokkien yhdyskuntaa, Kaislaluotoa, on Mäntysaari jossa asuua kaksi ihmisperhettä. Heillä ei ole sähköä eikä koneita ja he elävät maanviljelyksellä. Kauempana mantereella sijaitseva kaupunki on autio, ja lokit kutsuvat sitä Rottakaupungiksi. Muutamien maamerkkien perusteella päättelin Rottakaupungin olevan Helsinki.

Kaislaluodon lokit elävät rauhassa, mutta Rottakaupungissa vallitsee sotatila harmaarottien ja mustarottien välillä. Lokit ja varikset ovat myös ottaneet osaa sotaan, lokit taistelevat harmaarottien puolella, varikset mustarottien. Eläintarinoiden tehtävänä on ollut Aisopoksen saduista alkaen toimia allegoriana ihmiselämän eri ilmiöille. Kirjallisuuden eläinfantasia on jatkanut usein tätä perinnettä, esim Orwellin Eläinten vallankumous. Kaislaluodon pitkäsiivessä tarinan taustalla on ihmisten sota, ja sen jättämät rauniot. Eläimet jatkavat tätä sotaa taistellen tietyllä tapaa ihmisten jättämästä elinympäristöstä. Rotat jopa kokevat että heidän tehtävänään on "jatkaa ihmisten kulttuuriperintöä". Rottakaupungin sodassa taistellaan kaupungin valtavista ruokavaroista, jotka lopussa paljastuvat kuvitteluksi. Ihmisten taakseen jättämä ruoka-aarre on jo aikoja sitten kulutettu loppuun. Sodan päätyttyä molemmat osapuolet ovat häviäjiä.

"-Minusta tuntuu, että olen kasvanut aikuiseksi, sanoi Pitkäsiipi Anselmille niiden valvoessa talon alla ja kuunnellessa pakkasen napsahtelua nurkissa. - Miten typeriä ja lapsellisia Paksunokka ja minä olimmekaan, kun haluttiin lähteä sotaan.
- Te kai luulitte, että siinä noudatetaan joitakin sääntöjä ja ettei kukaan oikeasti vahingoitu ja että paras voittaa."

Kun sota on ohi ja sen tuhoista toivuttu kirjan lopussa päästään jälleen rakentamaan uusia pesiä ja perustamaan perheitä. Kirjan sodanvastainen viesti on selvä, palopuheet on pidetty ja taistelut käyty turhan tähden. Elämässä oleellisinta on sittenkin lennellä meren yllä, kalastella hopeakylkisiä kaloja ja löytää joku jonkka kanssa perustaa perhe.

Johtuu ehkä siitä että luen aivan liian vähän lasten- ja nuortenkirjoja, mutta mielestäni lokkien elämä oli yllättävän raakaa. Nämä sosiaaliset linnut ovat myös kovia riitelemään ja tappeluita ja taisteluita oli paljon. Tapeltiin toisia lokkeja vastaan, kettua vastaan, rottia ja variksia vastaan. Veri lensi ja nokat kalahtelivat. Sodan jäljiltä Rottakaupungin kaduilla oli verta ja ruumiita. Tällaisia yksityiskohtia en muistanut kirjaan uudelleen tarttuessani. Olin näkevinäni kirjassa kahden eläinfantasiakirjan vaikutusta. Ensinnäkin taisteluista ja sotimisesta tuli mieleeni Richard Adamsin Ruohometsän kansa, älykkäät rottatiedemiehet jotka lueskelivat kirjastossa sähköoppia muistuttivat minua Robert C. O'Brianin kirjasta Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat.

Aikuisen näkökulmasta tarina on toki hiukan turhan ylimalkainen. Rottien ja lintujen käymä sota on ohi ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan ja reilut 140 sivua on luettu nopeasti. Kirjassa oli kuitenkin mielenkiintoinen asetelma ja jännittäviä käänteitä. Tärkeintä oli että sain takaisin palan lapsuuttani ilman että tunsin tulleeni petetyksi!

P.S. Tämä kirjabloggaus on luutavasti viimeinen jonka ehdin kirjoittaa ennen syksyä. Olen lukenut tänän vuonna 16 kirjaa ja nyt jonossa olevia kirjoja en mitenkään ehdi lisäämään blogiin. Kaikenlaista muuta tekemistä on vapaa-ajalla niin paljon että vaikka nykyään ehdinkin ihan mukavasti lukemaan, blogin kirjoittamiseen ei yksinkertaisesti riitä aikaa. Siiryn hetkeksi Goodreadsiin ja pyrin kirjoittamaan lukemastani muutaman lauseen edes sinne.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Atorox -ehdokkuus ja muita jänniä juttuja

Alkuviikosta julkaistiin vihdoin odotettu lista Atorox-ehdokkaista. Novellini Noidan perintö on mukana ja olen tästä luonnollisesti innoissani. Tarina on kiertänyt jo Portti-kisan jossa se ei pärjännyt. Parin vuoden takaisessa Novassa se tuli kuudenneksi, ja olenhan minä ehtinyt sen kertaalleen puleeraamaan ennen julkaisua. Silti hiukan jännittää millaisen vastaanoton se äänestäjiltä saa.

Osuuskumma -kustannus julkisti jokin aika sitten erään omalta kannaltani tärkeän projektin. Worldconia varten julkaistaan englanninkielinen antologia suomalaisten kirjoittajien käännösnovelleja. Novellit on valikoinut Emmi Itäranta ja minä sain kunnian päästä mukaan tähän huikeaan antologiaan. Aikoinaan Nova-kisassa toiseksi pärjännyt tarina Tähden hauta on itse asiassa ensimmäinen koskaan kirjoittamani novelli (sitä ennen kirjoitin vain päättymättömiä eepoksia). Nyt se lähtee maailmalle muiden hienojen tarinoiden joukossa. Suomeksi Tähden hauta onkin julkaistu Spinissä sekä Nova 2014-antologiassa. Oma panokseni ei rajoitu pelkästään novelliin, vaan olen myös vastuussa Never Stopin kansikuvasta:


Englanninkielisiä käännöksiä novelleistani on ilmestymässä muutamia muitakin. Itse en ajatellut lähteä Worldconiin vaikka tilaisuus olisikin ainutkertainen. Olen kuitenkin hengessä mukana ja seuraan tapahtumaa kiinnostuksella kotoa käsin.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Lukemattomien kirjojen riesa ja sähköisen kirjan ihanuus

Minä pidän kirjoista esineinä. Kun oudossa paikassa näkee hyllyn ja siellä tutun kirjan, on kuin törmäisi ystävään. Vierastan kirjahyllyttömiä olohuoneita, niissä ei ole minulle kiinnekohtaa.
Liitän kirjoihin turvallisuuden tunteen ja tuuttuuden koska kasvoin kirjojen parissa. Vietin paljon aikaani äidin työpaikalla, ryömin hyllyjen alitse, järjestin palautuksia, istuin maalaiskirjaston olemattomassa taukotilassa, joka teki samalla siivouskomeron virkaa, ja söin muroja samalla kun äitini puuhasi lainaustiskin takana. Siitäkin huolimatta että rakastan täysinäisiä kirjahyllyjä tein mielestäni itselleni palveluksen. Hankin lukulaitteen.

Lukemistona Nikolai Gogolin novelli Vii

Myönnän että minulle omistaminen on tärkeää, ehkä turhankin tärkeää. Tästä haluan kuitenkin opetella pois. Monet sanovat että sähkökirjassa ei ole sitä samaa fiilistä kuin 'oikeassa' painetussa kirjassa. Myönnän että tämä on totta. Kirja on kuitenkin jotain muuta kuin kauniit kannet ja painomuste paperilla. Kirjassa tärkeintä on sisältö. Kirjan tarinaahan minä en voi omistaa, vaikka kirjan omistaisinkin. Tätä asiaa olen viime aikoina pohtinut kirjavuorten kasvaessa.

Luulisi että kirjastossa kasvaneena osaisin käyttää hyväkseni kaikkia sen palveluja ja näin välttyisin turhilta kirjahankinnoilta? Väärin luultu! Elän nähtävästi sellaisessa illuusiossa että ostettu kirja on jo puoleksi luettu. Voin hypistellä ostostani vaikka joka päivä ja ehkä selailla sitä. Se on enemmän minun hallussani kuin sama kirja joka pönöttää jossain kaukaisen kirjaston hyllystä. Näin ei todellisuudessa kuitenkaan ole. Kirja on edelleen lukematta vaikka ostin sen jo kolme vuotta sitten ja olisin voinut koska tahansa tarttua siihen. Näitä hamstrattuja kirjoja on kertynyt kirjakauppojen alekoreista, kirppareilta ja antikvariaateista, ja yhä enenevässä määrin nettikaupoista joiden suuria ALE-bannereita minä en voi vastustaa. Sattunaiskilikkauksilla hankittujen kirjojen sisältö saattaa usein olla obskuuri ja jälkeenpäin ihmettelen miksi minä tämänkin ostin? Kirjastosta lainatut kirjat kuluvat näpeissäni nopeammin, ne ovat prioriteetti, toisin kuin oman hyllyn kirjat, ne jotka 'voi lukea koska tahansa'.

Varsinkin nyt kun olen keksinyt ryhtyä itsekin kirjoittamaan, kirjahyllyni ovat täyttyneet uusista kirjoista. Olen selittänyt itselleni että minun täytyy hankkia ja lukea mahdollisimman paljon kaunokirjallisuutta, pysyä selvillä trendeistä ja kirjoittajista, hankkia kielellistä sivistystä. Ja entäpä jos jossain tilanteessa törmään kirjailijaan X ja joudun tunnustamaan hänelle etten ole lukenut häneltä ainuttakaan kaunokirjallista tekstiä? Miten noloa! Nyt olen tilanteessa jossa koen ahdistusta lukemattomien kirjojen kasaantumisesta ympäri taloa. Näiden lukemattomien ongelman aion nyt lukulaitteella ratkaista. Uudempi kaunokirjallisuus julkaistaan enenevässä määrin myös sähköisenä. Sähkökirjatkin ovat hämmästyttävän kalliita, mutta jos ei hingu aivan uunituoreita kirjoja, löytyy vanhempaa tuotantoa jo edullisemmin.

Lukulaitteen hankkiminen oli mielestäni tarpeen. Olen lukenut muutamia kirjoja tietokoneen ruudulta käsin, eikä se ole ollut miellyttävä kokemus. Luen tosi paljon tekstiä tietokoneelta, mutta haluan kirjojen lukemiseen silmäystävällisemmän vaihtoehdon. Tietokone myös osaltaan häiritsee lukemista, on sähköpostia ja facebookia, joku pistää viestiä, täytyy tarkistaa jos vaikka on tärkeää, lukeminen keskeytyy ja muuttuu katkonaiseksi. En myöskää mielelläni ota tietokonetta sänkyyn, lempilukupaikkaani. Lukulaitteen plussaksi huomasin myös säädeltävän fonttikoon. En näe ilman silmälasejani kymmentä senttiä pidemmälle. Napsis ja napsis, lukulaitteeni teksti muuttuu hetkessä nolon isokokoiseksi ja pystyn taas lukemaan pelkillä silmillä.

Lukulaitteessa minua kiehtoo mahdollisuus kantaa kirjastoa mukana. Se sujahtaa kätevästi vaikka käsilaukkuun. Matkalla ei tule harmistus kun huomaa että kirja loppuukin kesken,  vaan voi siirtyä saman tien seuraavaan. Sähkökirja on myös ekologinen vaihtoehto kaltaiselleni kirjahamsterille ja kirjallisuuden suurkuluttajalle. Jos olet kuten minä ja sorrut helposti kirjallisiin heräteostoksiin, saatat tehdä ympäristöteon jos suuntaan tästä lähtien sähkökirjakauppaan. Satunnaiskäyttäjät voivat toki vielä huoletta ostaa paperikirjoja.

Kotonamme on monta kirjahyllyä ja jopa yksi huone jota sanotaan suurellisesti 'kirjastoksi'. Aion tästä lähtien karsia surutta lukematomat kirjat ja laittaa ne kiertoon. Tietokirjoja tosin hankin jatkossakin, suuret, usein kuvitetut teokset eivät tunnu oikein sopivan lukulaitteeseen. Joitain kirjoja tarvitsen taustatutkimukseen ja ne hankin mielelläni omaan hyllyyni. On myös tärkeitä kirjoja jotka olen saanut lahjaksi. Niissä on omistuskirjoitus ja usein niihin liittyy jokin muisto. Nämä kirjat aion vastaisuudessa säilyttää arvokkaasti esillä, enkä anna niiden hautautua lukemattomien kirjojen alle tai ullakon pahvilaatikoihin.