torstai 22. kesäkuuta 2017

Kansikuvataiteilua

Kesäkuu on ollut poikkeuksellisen kiireistä aikaa. Päivisin teen näitä ihan jokapäiväisiä kotiäidin hommia, pihaillaan yhdessä lapsen kanssa, leivotaan, laitetaan ruokaa, sotketaan ja siivotaan, katsotaan telkkaria, leikitään legoilla... (välillä minä istun koneen ääressä ja juon kahvia, tiedättehän, facebook...) Illalla kun lapsi on saatettu unten maille alkaa varsinainen työponnistus. Silloin minä heitän esiliinan nurkkaan ja minusta kuoriutuu kynää ja piirtopuikkoa heiluttava multitalentti!

 Myös mummolaviikonloput on viime aikoina uhrattu tälle taiteilulle, tosin parina iltana olemme riistäytyneet miehen kanssa elokuviin. (Guardians of the Galaxy piti nähdä, sekä Salazarin kosto).

Erityisesti Worldcon on työllistänyt minua vaikka en aiokaan itse tapahtumaan osallistua. Olen suunnitellut kaksi kansikuvaa Osuuskumma Internationalin englanninkielisiin antologioihin, ja työn alla on parhaillaan vielä yhden Wordlconiin tähtäävän ja kotimaista kauhua esittelevän novelliantologian kansi.

Tässä valmistuu kansikuva Kuoriaiskirjojen tulevalle julkaisulle
Tällä hetkellä työstän Boris Hurtan uuden novellikokoelman kantta (Talo Mörövuoren juurella, julkaisijana Kuoriaiskirjat). Olen tästä kansikuvasta erityisen innoissani, koska olen fanittanut Hurttaa siitä lähtien kun ensimmäisen kerran luin kirjan Lumen tuoloa ei voi estää. 

Kansitaitto pitäisi saada valmiiksi jo juhannuksen aikana, joten aika pitkälti keskikesän juhlakin menee tietokoneella istuen.

Kirjoittamiselle ei ole ollut aikaa, mutta toisaalta kansikuvailu on sen verran antoisaa puuhaa että en ole jaksanut tällaisia murehtia. Vaikka olen kirjoittanut ihan hyvin menestyneitä novelleja, koen yhä että sanat eivät ole minulle se luonnollisin tapa itseilmaisuun. Olen siis kiitollinen siitä että minulla on välillä tilaisuus tehdä kuvia, eikä pelkästään omaksi ilokseni.

Kirjoittamisen suhteen olen kuitenkin tehnyt juhlallisen päätöksen. Sitten kun tämän vuoden kansikuvat on saatettu valmiiksi, ryhdyn kirjoittamaan elämäni ensimmäistä romaanikäsikirjoitusta.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Lapinlahden kivipiirrokset


Lisää erikoisia kiviä. Lapinlahdelta on kirjoitettu sanomalehti Savoon vuonna 1883 ja toivottu asiantuntija-apua paikallisten muinaismuistojen kartoittamisessa. Muinaismuistoyhdistyksen sivuilla on Onkiveden rannoille merkitty muutamia kivikautisia ja pronssikautisia jäännöksiä, mutta tämän kaltaista kiveä en niiden joukosta löytänyt.

10.9.1883 Savo

Lapinlahdelta, syysk. 6 p. 1883. Aina ai’an kunkin on täälläkin löydetty yhtä ja toista muinasmuisto-esinettä ja niitä Muinaismuisto-yhtiölle lähetetty. Niin löysi tämän kirjoittaja tänäänki, ilmoitusten jälkeen, erään kiven, josta saan antaa seuraavan selityksen, sekä liittää tämän kirjeen myötä sanotusta kivestä kopioituja kuvioita. Kivi itse on nykyään aukealla aholla, tilan n:o 5 Narvanlahden (Naarvanlahden) pohjoisimmasta rannasta Onkivedessä, jonka useat Kuopionki herrat metsästäjät hyvin tuntevat; Sekä puolen virstan päässä Taneli Ryhäsen omistamasta talosta kutsuttu Lehtimäki. Se on vähän muinaisten alttarein muotoinen 1 ja puoli kyynärää pitkä, 1 kyyn. leveä ja saman korkea, silmän näöllä arvaten. Ylimäinen puoli on tasanen, johon on piirretty ne kuvat joista kopiat tässä seuraavat myötä. Ja näyttää kivessä olleen muitakin hienommasti hakatuita merkkejä, mutta jotka ai’an hammas ja maan moninkertainen kaski-viljelys ovat himmentäneet. Edellä mainitun rannan ja erään Oravi-lampi nimisen lammin rannoilla on myös hautoja, joista samoin kuin mainitusta kivestäkin vuosisatojen kertomukset eivät kautta kansan suun annan minkäänlaisia tietoja. On vielä huomattava, ettei mitkään maan kartat selitä mainittua kiveä vaan rajan merkiksi. Syystä, että useat muinaisaikoja harrastavat herrat ylioppilaat ja moni muukin jotka varta vasten matkustelevat etsien esineitä muinais-muistoille, kerran sovittaisivat tiensä tämänki edellä esitellyn seudun ja kiven kautta ja tätä varten pyydän ”Savon” kautta saada asia enemmin tunnetuksi.
Kivessä olevat piirrokset tähän kopioituina ovat pienennettyinä jotenkin tähän tapaan.

 Lähettänyt Isak Hirvonen (Kansalainen.)

Ajan painotekniset rajoitukset eivät varmaankaan tee oikeutta alkuperäisille piirroksille. Näin maallikkohistorioitsijana en usko että kyseiset kuvat ovat kovin vanhoja. Niistä ei ainakaan minun silmääni erotu mitään varsinaista hahmoa, ei eläintä eikä ihmistä. Ne muistuttavat enemmän puumerkkejä, ja siksi uskon että ne ovat ehkä joitakin satoja vuosia vanhoja (Voin olla toki väärässäkin). Kaikesta huolimatta olisi hauska tietää onko kivi edelleen paikoillaan ja onko sitä koskaan tutkittu.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Noormarkun Surkialammin hiidenkivi



Digiarkistosta löytyy aina silloin tällöin juttuja paikallisista nähtävyyksistä. Tämä pieni humoristinen juttu Noormarkusta herätti mielenkiintoni.

"Kummallinen kivi (Satakunta 8.2. 1879)


Noormarkun pitäjässä Poosjärven länsi-puolella on eräs pieni lampi, nimeltä Surkealampi. Sen rannalla on monta ihmeellistä paikkaa Hiisien vanhoista työ-aloista, mutta kummallisin kaikista on eräs kivi, joka on ihan nyky-aikaisen ruumisarkun muotoinen. Jokainen, joka sen on nähnyt, vakuuttaa: ”Vrmaan se on ihmisen käsialaa.” Kaiketikin hiidet ovat sen tehneet näytteeksi meille, ettemme luulisi heitä vallan eläimen tavalla kivillä kuoppaan peitetyksi."

Olen harkinnut jonakin päivänä ajelevani Noormarkkuun ja Surkialammille. En tiedä onko kyseinen kivi enää edes olemassa, mutta sitä olisi mukava käydä etsimässä. Karttakuvasta näkyy Poosjärven pohjoispään länsirantaa, sekä Surkialammi:


torstai 1. kesäkuuta 2017

Vale-kuolleista



Elävältä hautaaminen oli aivan todellinen pelko siihen aikaan kun täysin päteviä keinoja kuoleman varmistamiseksi ei ollut. Tästä jutusta käy ilmi että pohjoisemmassa ilmastossa valekuollutta uhkasi myös paleltuminen hengiltä. Yleensä ihmiset kuolivat kotona ja ruumis toimitettiin pikaisesti pois elävien tieltä. Kylmässä aitassa pakkanen saattoi piankin viedä hengen. Maamiehen Ystävä (6.4.1844) on katsonut aiheelliseksi varoittaa kansaa ettei se tekisi tietämättään murhatöitä.

Vale-kuolleista.

Kuva:Wikimedia

Valitettavasti kyllä meidänkin maassamme yhteisellä kansalla tahtoo tapana olla, että kylmään huoneeseen kuljettaa kuolleitansa kohta kun vaan henki heistä näyttää sammuneen, ja vieläpä kokevat jouduttaa heitä hautaankin niin pian kuin mahdollinen on. Tämän kokonansa hyljättävän tavan kautta saattaa kauhistavaisia kummia tapahtua, vaikkei sitä moni ota uskoaksensa, jos tuota selittäsikin. Kuinka helposti eikö muka heikkoin ihmisten silmä ja järki saattaa eksyä ja luulla sitä kuolleeksi, joka ei kuollut olekkan, ja kuinka tämmönen vale-kuollut viedään kylmään huoneeseen, niin pitäähän siitä väkisenkin henki lähtemän, vaikka olis saattanut virkua, jos lämpimässä olis saanut olla jonkun vuorokauenkin. 

Tämän vahvistaa seuraavanlainen totinen tapaus joka kerrotaan Porvoon sanomissa. Uukuniemen pitäjässä Kummun kylässä asuvan talon miehen Olli Suutarisen 13 vuoden vanha tyttö Eva, joka jonkun ajan oli sairastanut, kuoli, niin kuin hänen vanhempansa ja muuta läsnä olevaiset luulit, 10 päivänä viimeisessä Helmikuusta murkinan aikaan. Vanhan tavan jälkeen pestiin ja ummistettiin ruumis ja vietiin kohta riiheen. Mutta tulevana aamuna, kuin perhe oli askareitansa alkanut toimittaa, astui tyttö, jonka luultiin olevan kuolleen, omin voiminsa tupaan. Kukapa tätä nyt ei olis säikähtänyt? Moni tuvassa oleva kiipesi uunille ja mikä mihinkin pääsi. Yksin tytön isäkin, joka verkkoa kutoi, lymysi pöydän päähän hätäytyneenä. Vaan kuin tämä kuolleista herännyt rupesi puhumaan ja kieltämään läsnä olevaisia häntä pelkäämästä, asettuivat he vähitellen tuosta ensimmäisestä hämmästyksestä, koska ymmärsivät tytön totisesti elävän. Nyt kertoi tyttö, kuinka hän vale-kuolleena ollessansa oli tuntenut ja kuullut kaikki, mitä hänen ympärillänsä tapahtui ja miten häntä valmistettiin uloskannettavaksi, niin kuin ainakin kuollutta; vaan ettei hän millään tavalla voinut ilmoittaa hengissä olevansa. Kuin hän tässä surkiassa tilassa ollensansa pelkäisi joutuvansa pakkaisen käsiin kuolemaan, niin on aivan arvattava, miten hänen mielensä tuli keviäksi tajutessansa että häntä aivottiin kuljettaa riihen, jossa tiesi toki jonkun lämpymän olevan. Täällä puoli yön aikaan asti oltuansa, virkui hän niin paljo, että hän pääsi liikeeseen ja jaksoi mataa saunaan, joka oli iltaisella kylpyä vasten lämmitetty. Hän odotti sitte saunassa, kunne perheen arvaisi unestansa heränneen, ajatellen että, jos hän makuun aikana olis tupaan tullut, joku peljästyksissänsä olis saattanut häntä vahingoittaa ja kukaties kuoliaaksi lyödä. Näin pääsi tämä tyttö parka sillä kerralla pakenemaan surkiata kuolemaa ja on aivan terve tänäkin päivänä. 

Kyllä on aine uskoa, että moni ihminen, joka muutoin olis saattanut vielä kauan ehkä elää, on kuoleman uneen nukkunut vasta sitte kuin on viluun viety, ehkäpä vielä hautaankin upotettaissa muutamassa henki on ollut, vaikka kyllä kauhialta kuuluu. Toivottava olis sentähden, että maamiehet peljästyksellä kokisivat, niin paljon kuin mahollinen on, välttää tämmöistä surkiaa murha-työtä, sillä murhaksi se kuitenkin on mainittava, josko hyvinkin tapahtunee tietämättömyyden taikka huolimattomuuden kautta. Tosin monessakin talossa, jossa kuolema käypi, on ainoastaan yksi tupa, ja vaikialta tuo taitaisi tuntua, että vuorokausi määriä pitää kuollutta samassa huoneessa, jossa elävät ihmiset asuvat. Mutta onhan toki tavallisesti huonommissakin taloissa ja mökinpaikoissa riihi taikka ainakin sauna, joita saattaa lämpimänä pitää, ja mikä estää tämmöiseen huoneeseen kuolleita panemasta, kun vaan kerran tavaksi maassamme tulis.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Luonnon ihmeitä


Tänään siirryn taruolennoista hetkiseksi luonnontieteitten pariin. Tämä kertomus on julkaistu Oulun Wiikko-Sanomissa ja se oli mielestäni sen verran erikoinen että ansaitsi tulla blogatuksi. En tiedä onko kyseessä oikea luonnonilmiö vai jokin epämääräinen kansantarina. Juttu on kuitenkin tässä kirjattu ylös yli kolmekymmentä vuotta varsinaisten tapahtumien jälkeen.

Luonnon Ihmeitä (Oulun Wiikko-Sanomia 18.07.1840)

Erinomaisia luonnon vaikutuksia Suomessa

Kun muuan talonpoika Öfvermarkin kylässä Nerpion pitäjässä Waasan läänissä, 15 päivänä joulukuuta 1802, ynnä kolmen työmiehensä kanssa, oli kaivanut kaivon, 14 kyynärää syvän, kartanonsa vieressä, lähellä muutamaa ojaa, joka juoksi saman kylän läpitte, kuulivat he alahalla kaivosa, ja myös maan päällä, vähän matkaa siitä, kovan kuhinan kaivon pohjan alla, niin kuin tohisevasta ojasta. Tähän saakka he eivät olleet tavanneet vettä merkkiäkään; kaivon pohja oli kuiva ja someroinen saven kanssa, paitti yhesä nurkasa, josa oli ikään kuin liehusempaa maata. Vakuutettuna olevansa lähellä vesi juonta, kaivoivat he aina ahkerammasti; mutta kohta muuttui suhina niin kummaksi jyrinäksi, sekasin paukausten kanssa, niin kuin vähemmän pyssyn laukastesa, että työntekiät, hämmästyneinä, kaivon rannalla seisovilta anoivat tikapuita niin nopiasti kun mahollinen oli päästäksensä ylös kaivosta, peljäten tulla hätäytetyksi äkkiä ulospuhkiavalta vesi juonteelta.

He eivät myös ennättäneet päästä kaivosta ennen kuin pohjasta puhkesi, ei vettä vaan mustan punainen tuli, joka eeltäpäin ilmotti tulonsa, vasta auveneesta raosta nousevilla säkenillä ja pian eneni niin väkeväksi liekiksi, että se nousi maan pinnan yli. Kaikki työntekiät vahingoitettiin, toiset enemmin toiset vähemmin tältä tulelta, erinomattain paloi yhdeltä heistä kasvot toiselta puolelta, kaula ja toinen käsivartensa, niin pahasti, että hänen täyti laskeuva tautivuoteelle, ja jossa hän kauvan sen jälkeen vaivausi. Tulen liekki oli väkevin neljän minuutin paikkoin, jollon se äkkiä ittestään samjui, jättäin jälkeensä paksun ja mustan savun, jolla oli väkevä haju niin kuin kruutin savulla eli häällä poltetuista määnneistä aineista. Tämä savu, oltua tiiman verran kaivosa, hajousi vihdoin, ja nähtiin ihmeeksi kaivon olevan lähes puolillaan vettä. Jos vesi ilmauntuaansa oli lämmintä eli kylmää, ei ole tutkittu; vaan että se sitten on ollut selvää ja hyvänmakuista, toistavat kaikki, jotka sitä nauttineet ovat. 

Syyn tähän erinomaiseen luonnon tapaukseen luultaan olleen jonku lähellä kaivon pohjaa salvatun phosphori kaltaisen ilman, josta syntyy ilmi valkia, kun se pääsee yhteen ulko-ilman kanssa. Semmonen salvattu ilma syntyypi määnneistä ruumiista. Luultavasti on seikka ollut semmonen, että lähellä olevasta ojasta juoksi joku maan alainen juova lähelle sitä paikkaa, johon kaivon pohja tuli. Sinne oli tukkeutunut sammakoita, kaloja, matoja ja muita sen kaltaisia eläviä, jotka sinne salpautuivat ja kuolivat. Näitten määtesä on syntynyt mainittu phosphorikaltainen ilma. Kun kaivoa kaivaisa tultiin lähelle tätä paikkaa, pääsi ulko ilma sen liehuisemman multa maan kautta, kaivon pohjassa, yhteen sen salvatun phosphori ilman kanssa, joka siitä syttyi ja vaikutti niitä paukauksia jasen kohinan joita kuultiin. Mutta näitten kahellaisten ilmain väliä oli vielä kovan paksulta, jota se siis ei jaksanut särkiä, ennen kuin kaivon pohja syvennettiin niin että ulkoilma kokonaan pääsi yhteen phosphori ilman kanssa. Vesi, joka tunkeusi juovaa myöten, pakotti syttyneen ilman nousemaan ylös kaivoon, leveni liekiksi ja paloi niin kauvan kun palavaa ilman ainetta löytyi. 

Samankaltainen tapahus nähtiin myös joulu-kuuta 1804 Ison-Kyrön pitäjässä. Muuan talonpioka, Kylkkälän kylässä, syventi vanhaa kaivoa likellä tupaansa, lähellä Ison Kyrön jokia, aavalla kevolla, josa ei yhtään vuorta niisä seuvuisa ollut, ja maanlaatu oli pehmiä savi maa. Ennätettyänsä 12 kyynärän syvyyteen tapahtui muutamana päivänä, vähää jälkeen kello 4:jän jälkeen puolenpäivän, kun yhellä miehellä, joka työtä teki kaovssa, pimeyven tähen oli kynttilä lyhysä, joka seisoi avoinna, että valkia yhtäkkiä leimahti ylös. Mies hoksasi heti peittämään kasvonsa märjillä ja savisilla vaatteillansa ja veettiin ylös vahingotta, vaan sanoi ettei hän hämmästyksisään saattanut havata elikkä muistaa, kuinka valkia oli ilmaunut. Muutamat niistä, jotka seisoivat kaivon partaalla sanovat ensin kuullensa väkevän säkeneihtemisen ja sitten nähneensä tulen nousevan maasta, toiset taas sanoivat että he kyllä olivat kuulleet säkineihtemisen, vaan valkian heijän mielestänsä syttyneen lyhystä. Moniata hetki sen jälkeen tuli muuan nuori talon poika päret soitolla kattomaan, kuinka nyt olisi asiat kaivossa, mutta samassa kun hän pisti soittonsa alas, syttyi ilma palamaan, lieki nousi 4 eli 5 syltä ylös ja poika poltettiin tulelta niin pahasti, että hän 14 vuorokautta makasi vuoteessa. koko yö kuului väkevä kohina kaivosta, etteivät ihmiset ennen kuin kello 4 aikana aamulla uskaltaneet mennä vuoteisiinsa, ja silloin ei nähtnyt vielä vähääkään vettä. Vaan isäntä 5 aikana, noustua vuoteeltaan, löysi kaivon täynnä vettä, 2 kyynärää likelle maan pintaa, josa määräsä se sitten on pysynyt. Se maistuu meriveeltä, vaan eläimet juovat sitä mielellään. Jos se on suolan eli alunan sekaista ei saateta mausta arvata.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Hiitten pesä

Kokemäenjoen varressa oleva "Kalmun kallio" on aikoinaan ollut pelätty paikka. Kotiseutulehden juttu kertoo muutamia siihen liittyviä hiisitarinoita. Tarinat on merkinnyt muistiin Kaarlo Kallio.

Kuva: Wikimedia. Theodor Kittelsen



Hiitten pesä (Kotiseutu-lehti 1.11.1910)

Kokemäenjoen varrella Säpilän kylän kohdalla pohjoispuolella jokea on ”Kalmun kallio” jota usein myös nimitetään ”Kohdan kallioksi”. Vuorijono on runsaasti puoli kilometriä pitkä ja noin 150 metriä leveä kulkien aivan joen rantaa. Vuoressa joen puolella on nelikulmainen 2,30 metriä korkea ja 2,45 metriä leveä aivan sileä syvennys, joka monessa suhteessa muistuttaa porttia ja jota aivan yleisesti kutsutaankin joko "Hiitten portiksi” tai myös ”Helvetin portiksi”. Vuoren tausta on hyvin korkea, jylhä ja äkkijyrkkä. Aivan porttia vastapäätä on taustassa noin 3 metrin korkeudella kallionhalkeama, josta alkaa käytävä vuoren sisään. Noin 20 vuotta sitte on kuitenkin ankara ukonilma halkoillut siinä kiviä ja siirrellyt niitä paikoiltaan, muuttaen koko lähiseudun erilaiseksi entisestään, joten mainittua kallionhalkeamaa ja käytävää ei siinä enää ole selvästi havaittavissa.


Tämä paikka on aina näihin aikoihin asti ollut pelätty paikka. Kaikki eivät ole uskaltaneet mennä sitä edes katsomaan. Lapsia on peloiteltu sieltä tulevilla hiisillä ja onpa moni ollut kuulevinaan niiden ”ryskettä” ja ”paukettakin” sieltä. Kansa on luullut täällä ”hiisiä” asuneen ja monta kertomusta liittyy tähän paikkaan, joista tässä muutamia.


Viistoon vuorta vastassa, joen toisella puolen on Upas niminen talo. Monia vuosisatoja sitte oli talo rakennuksen alaisena ja ryhdyttiin ”pakariin” takkaa valmistamaan. Mistään ei tahdottu löytää leveätä, vahvaa laakakiveä takkakiveksi. Silloin isäntä muistaa Kalmun kalliolla sellaisen joskus nähneensä ja ehdottaa miehille, että lähdettäisiin sitä sieltä tuomaan. Miehet vastustelevat pelättyyn paikkaan menoa; lopuksi kuitenkin suostuvat isännän kehotuksiin, isäntä kun lupaa ottaa ”vihat” päällensä. Puolipäivän aikaan lähdetään ja illaksi kivi saadaan talon pihamaalle ja miehet väsyneinä käyvät lepäämään. Mutta ei tule uni miesten silmään, vaan ”painajainen” ahdistaa kaiken yötä ja ulkoa pihamaalta kuuluu kummallista sihinää ja suihkinaa. Lopulta aamu valkenee ja pihalle mentyä nähdään takkakiven tilalla pienoinen kasa mustaa tuhkaa, joksi kivi yön aikana oli muuttunut.

Mutta isäntää yhä ”painajainen” ahdistaa. Ei tule uni silmään öisin ja aina ne aatokset vuorella asustavat. Rauhattomana hän liikkuu ikään kuin unessa kulkien. Eräänä iltana on palvelustyttö kadoksissa. Oli mennyt Kalmun kalliolle karjaa etsimään, ja palaavaksi ei vaan kuulu, vaikka ilta on jo pitkälle ehtinyt. Talossa on taas rauhaton yö. Aamusella isäntä kävelee talonsa pihalla ja kuulee julman äänen: ”Tull piikas lihhaa syömään, tull piikas lihhaa syömään!” Sille tielle palvelustyttö jäi ja ”katumuksen” tehtyään vasta sai isäntä rauhan ja levon.


Noin kolmekymmentä vuotta sitte päätti kaksi kylän rohkeinta miestä mennä katsomaan mitä ”Hiitten pesässä” todella on. Tekivät liiton: Toinen konttaa edellä, ja toinen seuraa jalasta pitäen perässä. Näin he kulkivat pitkän matkaa ja saapuivat lopulta sisälle ja samassa pölähtää joukko annakan (almanakan) lehtiä katsojan kasvoihin. Ukot säikähtävät kovasti ja lähtivät nopeasti pakosalle. Jälestäpäin hyvin salaperäisinä kertoivat niukasti retkestään. ”Pesän” kertoivat kuitenkin kellaria muistuttaneen ja siellä olleen rumia, kammottavia esineitä joita eivät kuitenkaan lähteneet tarkemmin selittelemään. 


Osoitteeksi siitä miten laajalle tieto tästä ”Hiitten pesästä” on levinnyt, on mainittava että noin 40 vuotta sitte eräs vaimo Karkun pitäjästä yksistään kuulemiensa kertomusten johdosta päätti lähteä vuorta katsomaan. Lumisena ja tuiskuisena talvena hän jalkaisin tallustaa tuon matkan Karkusta Kokemäelle ja yöpyy Uppalan taloon. Aamulla lähtee kovasta pyrystä ja isännän vastuksista huolimatta lumikinoksien läpi kahlaamaan päämääräänsä ”Hiitten pesälle”. Talvisen päivän vuorella viipyy, salaperäisenä sieltä palajaa ja lyhyet jättää taloon hyvästit lähtien yön selkään kotiansa kohden astumaan.


Kaarlo Kallio

lauantai 27. toukokuuta 2017

Merikouot ja merikäärme (3. osa)

Artikkeli julkaistu lehdessä Nautisk tidskrift för Finland vuonna 1919.


Sekä merikouot että merikäärmeet olivatkin aikanaan kauhua herättäviä hirviöitä, mutta ne voitti kuitenkin jokin vielä pahempi, nimittäin: 

Meritursas eli haaru.

Tämä kaikkein suurin hirviöistä asui myöskin Skandinavian kulkuvesillä ja oli aikanaan tunnettu eri nimillä, niin kuin meritursas, haaru sekä Ankkurihiisi.

Yhtäpitävien havaintojen mukaan esiintyi meritursas seuraavalla tavalla: Lämpiminä kesäpäivinä, kun kalastajat ovat menneet muutamia peninkulmia ulos merelle, sattuu väliin, että he, kun naara heitetään, aivan odottamatta tapaavat jotakin, joka on tuntemattoman karin kaltainen. Varrotun 80-100 sylen syvyyden sijasta pysähtyy naara ainoastaan 30-20 sylen syvyyteen. Varsin runsas kalansaalis sattuu samaan aikaan ja väen tarvitsee vain vetää ylös niinpian kuin he ovat heittäneet koukut. Kalastajat tietävät nyt heti, että meritursas makaa heidän allaan merenpohjassa ja että se on hänen läsnäolonsa, joka houkuttelee kalaparven paikalle. Yhä useampia veneitä saapuu paikalle ja kaikki koettavat saada hyötyä tästä harvinaisesta ja onnellisesta tilaisuudesta, niin että 20-40 alusta vihdoin makaa aivan vierekkäin kokoontuneina. Varsin tarkka huomio kiinitetään koko aika siihen, pysyykö syvyys veneitten alla yhtäläisenä vai vaihteleeko se. Jos sitte osottautuu, että syvyys äkkiä alkaa vähentyä ja sitte vähenee hiljaa, niin tietävät kalastajat että Tursas aikoo nousta ylös vedenpinnalle. Tämän mahdollisuuden edessä on jäljellä ainoastaan, että niin pian kuin suinkin voi ajatella lopetetaan kalastus ja lähdetään sieltä.

Ensi aluksi näkyy ainoastaan yksinäisiä kiinteitä esineitä pistäytyvän ylös vedenpinnasta, mutta tursaan jatkaessa nousuansa tulee yhä useampia yksityisseikkoja päivän valoon. Pieniä kukkuloita ja salakareja tulee näkyviin ja niillä kasvaa liekoa ja on rikas eläinelämä, - kaikki on kuitenkin epätasaisuuksia tursaan yläosassa eli selässä. Sen jälkeen pistäytyy ylös muutamia kiiltäviä kärkiä eli piikkejä, jotka käyvät sitä paksummiksi alapuolelta, mitä enemmän tursas kohoaa, ja vihdoin nousevat nämä kärjet laivanmaston korkeuteen. Nuo mastonkorkuiset kärjet tursaassa luultiin olevan tuntosarvia tai käsivarsia. Niinkikään luulivat ihmiset havainneensa, että tästä hirviöstä levisi tavattoman vahva haju, jolla se houkutteli luoksensa suuria kalamääriä, jotka sitte syötiin. Tämä selitti meriväen kalaonnen tursaan läheisyydessä. Niinkikään väittivät norjalaiset, että tursaalla oli tapan syödä kokonainen kuukausi yhteen jaksoon, nauttien oikein aimo aterian kalatavaroita, joiden rauhallinen sulattaminen vaati useita kuukausia. 

Se pelko, minkä tursas vaikutti merenkulkijoissa, aikaansai, ettei mitään tutkimuksia sen ulkomuodosta toimitettu, mutta eräässä tilaisuudessa onnistui kuitenkin rannikkoväestön läheltä nähdä pienemmän tursaan ruumis. Niinpä kertoo konsistorinnotario Friis, Bergenistä että vuonna 1680 sellainen merenhirviö oli eksynyt Ulvangenin merivuonoon. Tällöin olivat sen pitkät tuntosarvet takertuneet muutamiin puihin rannalla. Toisen luulon mukaan olivat nämä pyydystyskäsivarret tarttuneet vuorenonkaloihin veden alla. Hirviö menetti henkensä tämän johdosta ja haaska mätäni kyllä pian sekä levitti hirmuisen hajun koko lahden ympärille.
Edelleen kerrottiin aikanaan kahdesta Fredrikstadin kalastajasta, joiden kimppuun ulkona Skagerakilla hyökkäsi tursas, joka yhdellä käsivarsistaan ruhjosi osan heidän veneestään, niin että he töin tuskin pääsivät maihin. 

Fär-saarilla (ja myöskin muilla paikoilla Pohjoismerellä) kerrottiin uivista saarista, jotka nousevat vedestä ja taas katoavat. Meriväki oli sitä mieltä, että nämä ilmiöt olivat perkeleen työtä, mutta oppineet aikanaan selittivät tapauksen tursaan esiintymisenä.

Jos yhdistetään kaikki, mitä on kerrottu sekä merikouosta, merikäärmeestä ja tursaasta, niin lienee varma asia, että jotkut todelliset ja oudot tapaukset aluksi ovat olleet juttujen perustuksena. Tiedottomuus ja vanhemman ajan taikauskoinen pelko outojen luonnontapausten edessä johtivat kuitenkin siihen, että mitä mielikuvituksellisimmat tarut ja laivurihistoriat tekaistiin niistä viattomista merieläimistä, jotka esiintyessään monesti antoivat aihetta paljon kohinaa nostaviin harhanäköihin ja laivurihistorioihin.

Nautisk tidskrift för Finland 01.12. 1919.
 
Käyttämäni kuvat ovat alkuperäisjulkaisun kuvitusta.